Juhlien kuvaaminen on aina stressaavaa. Sisätiloissa kuvattaessa valoa on _aina_ liian vähän, ja se vähä mitä on, on vääränlaatuista ja tulee väärästä suunnasta. Ihmiset ovat kameran edessä pökkelöjä, mutta odotas kun kamera välttää, niin nauru raikaa ja ilmeet loistavat. Jos pitäisi ottaa kuva siitä 50 metrin päässä viidellä muffinsilla jonglööraavasta sukulaispapasta, niin kamerassa sattuu juuri olemaan kiinni laajakulmaobjektiivi ja sitten tietysti päinvastaisessa tilanteessa toisinpäin eli väärinpäin, ja jos kamerassa jollain ihmeen kaupalla on tarkoitukseen sopiva linssi, tulee muistikortti täyteen juuri ratkaisevalla hetkellä.

No onneksi joskus käy myös tuuri ja hyvien kuvien ottaminen onnistuu. Olin viikonloppuna
timanttihäissä (60 vuotta hyvänen aika sentään), ihan vain vieraana, enkä oikeastaan kuvaajana, mutta luonnollisesti kuvia tuli myös räpsittyä.
Ärsyttävintä sisätiloissa kuvaamisessa on se, kun kameran kohtalaisen pieni ISO-arvo ei meinaa millään riittää, mutta suurempaan arvoon ei millään malttaisi siirtyä, se kun tarkoittaa myös kahta kauheammin
kohinaa eli rakeisuutta kuvissa. Sen vuoksi joihinkin matalemmalla ISO-arvolla kuvatuista kuvista tulee pidemmän valotusajan vuoksi liike-epäterävyyttä. Joskus taas suuremmalla ISO-arvolla kuvattaessa olisi valoa tarjolla enemmän ja aivan turhaan kuvataan enemmän kohinaa synnyttävällä ISO-arvolla. Automaattinen ISO-arvon säätö olisi tuollaisessa tapauksessa hyvä ominaisuus, ainakin jos se toimisi älykkäästi.

Jos kuitenkin onnistuu unohtamaan huolen siitä, että jokainen kuva saattaakin olla tärähtänyt tai väärin valotettu, voi keskittyä etsimään hauskoja tilanteita. Sellaisia saattaa syntyä esimerkiksi silloin, kun otetaan ryhmäkuvaa, mutta joku huhuilee ryhmälle yläparvelta ja ainoastaan porukan nuorin (ja ilmeisesti älykkäin) katsoo kameraan:

Joskus tällainen nuori ja älykäs yksilö innostuu myös varastamaan koko shown:

Ratkaisevia hetkiä ovat myös ne, kun joku huutaa: "Otetaan nyt sitten niitä kuvia". Tällöin juhlakalut asetetaan muodostelmaan ja niitä pyydetään poseeraamaan, vaikka he vain toivovat olevansa jossain muualla ja miettivät kuinka kamalalta leuka/hiukset/vartalo näyttää. Tämä on aivan normaalia ja kuvaajan pitäisi vain löytää hetki, jolloin pienikin luonnollisuuden pilkahdus silmissä näkyy.
Itse otin juhlaparista jalustalla kymmenisen hyvin sommiteltua ja harkittua kuvaa, joista jokaikinen menee roskiin, koska heistä näki selvästi, ettei kuvattavana oleminen sillä hetkellä tuntunut erityisen hienolta. Kun kuvat oli otettu ja yleinen keskustelu ja hälinä taas alkoi, hiivin ottamaan vielä yhden kuvan käsivaralta ja se osui nappiin. Juhlaparia ei oltu enää pakotettu hymyilemään vaan se tuli luonnostaan. Päivän pelastus.